Slotit ja simulaatioteoria: Onko pelaaminen todiste siitä, että elämme simulaatiossa?

Jos slotit ovat mikrosimulaatioita, eikö koko universumi voisi olla makrosimulaatio? Nettikasinot näyttävät ensi silmäyksellä tavallisilta peliareenoilta, mutta niiden sisäinen logiikka paljastaa jotakin paljon suurempaa.

Satunnaislukugeneraattorit, pelaajan rituaalit ja kasinon väistämätön etu muodostavat pienoismallin, jossa voi nähdä kaikuja koko ympäröivän todellisuuden rakenteesta. Kun kiekot pyörähtävät ja symbolit pysähtyvät, emme katso vain peliä vaan tuijotamme sääntöjen ohjaamaa simulaatiota silmästä silmään ja tunnistamme itsemme sen osaksi.

RNG ja maailmankaikkeuden koodi

Kun pelaaja avaa lempipelinsä ja pistää koneen tulille käynnistyy mekanismi, joka ei ole sattumanvarainen vaan matemaattisesti ennalta määrätty. Satunnaislukugeneraattori luo jokaisella hetkellä lukujonoja, joiden perusteella slottipelin kiekot pysähtyvät. Kokemus tuntuu arvaamattomalta, mutta todellisuudessa kyse on algoritmin kylmästä järjestyksestä. Se on kuin kosminen temppu joka lupaa vapautta, mutta antaa vain ennalta laaditun polun.

Luonnonlakeja voi ajatella samankaltaisina sääntöinä. Gravitaatio ei kysy mielipidettä, eikä kvanttihiukkanen käyttäydy sattumanvaraisesti sen enempää kuin Gemixin kiekotkaan. Kaikki toimii johdonmukaisesti, vaikka pintatasolla vaikuttaisi siltä, että arpa heitetään jokaisella hetkellä uudelleen. Jos koneen sisällä on koodi, miksei myös maailmankaikkeuden sisällä voisi olla vastaava järjestelmä?

Filosofi Nick Bostrom esitti jo vuosia sitten ajatuksen, jonka mukaan on mahdollista että todellisuus on edistynyttä tietokonesimulaatiota. Hänen argumenttinsa nojaa siihen että jos teknologia kehittyy riittävän pitkälle, on todennäköisempää että olemme jonkun toisen luoma virtuaalinen kokeilu kuin alkuperäinen todellisuus. Kännykkänsä tai tietokoneensa ruudulla vilkkuvia symboleja seuraava pelaaja voi näin tulla tahtomattaan kokeilleeksi saman hypoteesin pienoiskoossa.

Ajatus sloteista mikrosimulaationa on absurdi mutta paljastava. Peli on rakennettu viihteeksi, mutta sen logiikka heijastaa mahdollisesti koko olemassaolon rakennetta, jossa satunnaisuuden illuusio on ohjelmoitu ja säännelty. Jos ruudulle ilmestyy kolme kirsikkaa, se ei ole sattuma vaan koodin toteuttama todennäköisyys. Jos maailmankaikkeudessa syntyy elämää, se voi yhtä hyvin olla samanlaisen laskennan tulos.

Koneiden taustalla tikittävä algoritmi ei ole näkyvissä, aivan kuten mahdollinen universumin koodikaan ei näy paljaalle silmälle. Se ei kuitenkaan tee siitä vähemmän todellista. Onneensa luottava pelaaja toimii kuin ihminen, joka luottaa kohtaloon. Molemmissa tapauksissa lopputulos on jo määrätty. Algoritmin lähdekoodi ja kosmoksen rakenne voivatkin olla keskenään varsin identtistä sorttia eli loputtomasti itseään toistavia ohjelmia.

Ehkä juuri siksi yksittäinen pyöräytys tuntuukin niin merkitykselliseltä. Jos pienessä pelissä voidaan nähdä kaikuja koko todellisuudesta, silloin jokainen panos on myös kysymys olemassaolon luonteesta. Pelaaja ei vain toivo voittoa vaan tulee hetkellisesti koskettaneeksi ajatusta siitä, että kaikki mikä näyttää sattumalta voi ollakin vain osa suurta laskentaa.

Koodin ajatus houkutteleekin näkemään todellisuuden suurena laskentakoneena, jossa jokainen tapahtuma on seuraus edellisestä, vaikka pinta tarjoaisikin hämäävän tarinan sattumasta. Ihminen ei kuitenkaan kykene lukemaan tätä ohjelmaa suoraan, vaan kokee sen eräänlaisena verhona, joka kätkee sisäänsä niin voiton kuin tappion, elämän kuin kuolemankin. Ehkä juuri tämä tietämättömyys tekee pelaamisesta ja olemassaolosta samanaikaisesti sekä loputtoman kiehtovaa että sietämättömän arvoituksellista.

Pelaaja eksistentiaalisena subjektina

Pelikoneen ääreen asettuva ihminen tekee paljon enemmän kuin vain valitsee lempipelinsä ja asettaa haluamansa panoksen. Hän osallistuu rituaaliin, jossa punnitaan todellisuuden mieli ja sen mahdollinen myötämielisyys. Raha muuttuu symboliksi, joka kantaa mukanaan kysymyksen merkityksestä. Jokainen pyöräytys on pyyntö näkymättömälle järjestelmälle, että se osoittaisi suosiollisuuttaan edes hetkeksi.

Albert Camus’n ajatus absurdista nousee esiin tässä odottamisen tilassa. Pelaaja on kuin Sisyfos, joka vierittää kiveä mäkeä ylös tietäen, että se vierähtää takaisin. Hän vetää yksikätisen vivusta tai painaa nettislotin nappia tietäen, että suurin osa kierroksista johtaa pettymykseen. Silti toiminta jatkuu, koska rituaali itsessään antaa merkityksen. Se on pieni kapina algoritmin ennalta määräämää lopputulosta vastaan.

Pelaaminen on myös eräänlainen moderni oraakkelikäynti. Antiikin ihminen kysyi oraakkelin välityksellä jumalilta, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Nykyajan pelaaja kysyy samaa, mutta jumalten äänen on korvannut kasinopelin ohjelmakoodi. Tämä oraakkeli ei puhu arvoituksellisilla lauseilla, vaan näyttää rivin symboleja, joiden merkitys syntyy pelaajan tulkinnasta ja pelin säännöistä. Kolme samaa kuvaa voi merkitä hetkellistä vapautusta arjesta tai vain hupaisaa sattumaa, mutta molemmissa tapauksissa kone on vastannut kysymykseen olemassaolon luonteesta. Vastaus on kylmä mutta pelaaja antaa sille sisällön, aivan kuten ihminen antaa merkityksen koko universumille, joka itsessään pysyy täysin välinpitämättömänä.

Samalla pelikoneen ääressä voi havaita myös toistuvan rukouksen kaavan. Panoksen asettaminen, nappulan painaminen ja tuloksen odottaminen muistuttavat rituaalia, jossa pyydetään suosiollista vastausta näkymättömältä voimalta. Tähän liittyy myös toivo, joka on ehkä irrationaalinen mutta samalla kokemuksen kannalta välttämätön. Pelaaja tietää todennäköisyydet, mutta uskoo silti omaan erityisyyteensä. Hän kuvittelee, että juuri hänen hetkensä voisi olla se, jolloin algoritmi paljastaa armollisuutensa.

Koko tilanne on yhtä aikaa absurdi ja syvästi inhimillinen. Pelaaja osallistuu peliin tietäen, että järjestelmä on häntä vastaan, mutta hän etsii silti merkkiä siitä, että elämä ei ole täysin vailla tarkoitusta. Yhden pyöräytyksen aikana voi kulua vain sekunteja, mutta niiden sisälle mahtuu koko inhimillisen olemassaolon jännite toivosta epätoivoon, kapinasta antautumiseen. Ehkä juuri tässä piilee pelaamisen viehätys. Kyse ei ole vain mahdollisuudesta voittaa rahaa, vaan mahdollisuudesta kohdata hetkellisesti kysymys kohtalosta ja merkityksestä. Pelaaja ei saa varmuutta, mutta hän saa kokemuksen siitä, että hän on kysynyt. Ja ehkä kysyminen on jo itsessään voitto, sillä se muistuttaa että elämä on enemmän kuin tilastollinen todennäköisyys.

Talo ja entropia voittavat aina

Kasino on rakennettu siten, että sen etu on pysyvä. Yksittäinen pelaaja voi hetkellisesti kokea voiton, mutta tilastollinen varmuus palauttaa kaiken talolle. Tämä järjestelmä ei perustu moraaliin eikä kohtaloon, vaan matematiikkaan. Pitkällä aikavälillä on mahdotonta voittaa, koska koko rakenne on suunniteltu ylläpitämään tietyt todennäköisyydet.

Samaa voi sanoa universumista. Fysiikan toinen pääsääntö kertoo, että entropia kasvaa jatkuvasti ja jokainen järjestys hajoaa lopulta kaaokseksi. Talo on entropia, pelaaja on väliaikainen poikkeama, ja voitto on vain hetkellinen tauko vääjäämättömästä häviöstä. Ihminen voi rakentaa kulttuureja, kaupunkeja ja tarinoita, mutta kosmoksen tilastot pitävät huolen siitä, että kaikki palautuu lopulta tasapainoon, jossa mitään eroa ei enää ole.

Pienet voitot näyttäytyvät tässä valossa iloisina poikkeuksina, jotka vain vahvistavat sääntöä. Hetkellinen voitonhuuma ei kumoa talon etua, aivan kuten paikallinen järjestys ei pysäytä entropian nousua. Pelaaja voi nähdä ruudulla voittolinjan ja juhlia onneaan, mutta järjestelmä jatkaa samaan aikaan työtään välinpitämättömän tarkasti. Universumissa tähdet syttyvät ja sammuvat, galaksit kiertyvät ja hajoavat, eikä mikään yksittäinen voitto muuta lopullista lopputulosta.

Todellinen jättipotti ei ehkä olekaan kottikärryllinen rahaa, vaan hetkellinen oivallus siitä, että peliä ei voi voittaa. Se on tieto joka välähtää harvoin ja katoaa nopeasti, mutta jättää jälkeensä tunteen kosmisen vastustajan koosta. Pelaaja ymmärtää, että hän ei kamppaile vain talon kanssa, vaan koko olemassaolon rakenteen kanssa. Ja silti peli jatkuu, koska ilman sitä ei olisi edes illuusiota mahdollisuudesta.